Alfred tapaa ostrakismin uhreja

20.01.2025

ALFRED [ryntäilee rappukäytävässä ovelta toiselle]: Help! Mun haastateltava on ulkona eikä löydä Mielen ry:n ovea.

ELINA: Voi ei, Alfred! Etkö ohjannut häntä tulemaan ovesta Åkerlundinkatu 2 A? Käydään katsomassa toiseltakin ovelta. Tänne pääsee myös kiertämällä Pinninkadun kautta sisäpihalle.

IIDA [on jo toimistolla]: Me varmaan mentiin rappukäytävässä ristiin. En heti muistanut, mistä ovesta tänne käydään sisään. Tulin siihen ostrakismihaastatteluun.

ALFRED [kuivaa käpälällä hikeä otsaltaan]: Hyvä että löysit perille! Joo, mennään tänne Virpin huoneeseen, saimme luvan käyttää sitä haastattelua varten. Istu toki alas, ole hyvä!

IIDA: Minkälaisia kysymyksiä sinulla on?

ALFRED: Tämä ostrakismi on aika uusi sana minulle. Se tarkoittaa, että joku jätetään yhteisössään ulkopuoliseksi. Häntä kohdellaan niin kuin häntä ei olisi olemassakaan.

IIDA: Joo, minulla on siitä kokemustietoa. Olen kokemusasiantuntija.

ALFRED: Miten ostrakismi on vaikuttanut elämääsi?

IIDA: Sekä lapsuudenperheessäni että koulussa. Olin alle 10-vuotias, kun etäännyin omista sisaruksistani. Tai he ovat sisaruspuolia, meillä on eri isät. He jättivät minut systemaattisesti ulkopuoliseksi. Sitten myös koulussa, neljännellä luokalla, alkoi koulukiusaaminen. Sielläkin minut jätettiin ulkopuolelle ja jäin ihan yksin. Se oli tosi rankkaa.

ALFRED: Onpa ikävää. Mistä se mahtoi johtua?

IIDA: Olimme muuttaneet uudelle paikkakunnalle, jolloin aiemmat kaverisuhteet katkesivat. Sisaruspuoliltani en ole edes kehdannut kysyä syytä.

ALFRED: Miten pääsit eteenpäin sellaisesta kokemuksesta?

IIDA: Sisarusteni kohdalla en vieläkään tunne, että olisimme samaa perhettä. Koulukiusaaminen onneksi loppui, kun muutimme pääkaupunkiseudulle ja menin ysiluokalle. Siellä oli vapaampi ilmapiiri. Opiskelujen myötä sain uusia ystäviä. Pyrinkin olemaan tosi iloinen ja sosiaalinen, että minut hyväksyttäisiin joukkoon. Koulukiusaamisesta jäi kuitenkin pahat traumat.

ALFRED: Miten se näkyy elämässäsi?

IIDA: Sillä oli pitkät seuraukset. En tiedä, millä itsetunnon saisi takaisin. En ole vielä täysin toipunut siitä. Aikanaan en kokenut saavani terapiasta hyötyä, pitäisi ehkä hakeutua siihen uudelleen. Aion kuitenkin näyttää kiusaajilleni, että pärjään elämässä.

ALFRED: Onko sinulla nykyään ystäviä?

IIDA: Opiskeluaikaiset ystäväni ovat perustaneet perheet ja heillä on lapsia. Mulla on vain pupujussit.

ALFRED [vähän pelästyneenä]: Jussit? Pupu? Pupujussit?

IIDA: Rakastan eläimiä, minulla on kaksi pupujussia kotona. Eläimiltä saa vilpitöntä ystävyyttä ilman taka-ajatuksia, se on helppoa ja välitöntä. Ne ovat suunnilleen sinun kokoisiasi, Alfred! Mahtaisittekohan tulla toimeen?

ALFRED: Varmaankin ne pelkäisivät minua, koska olen koira.

IIDA: Luultavasti. Pupu rummuttaa silloin takajaloillaan, kun huomaa jotakin vaarallista.

ELINA: Tai sitten Alfred pelkäisi niitä pupuja! Oletko löytänyt ystäviä täältä Tampereelta?

IIDA: On minulla täällä yksi hyvä ystävä. Olen tosin suunnitellut muuttoa. Etsin työpaikkaa ja voisin muuttaa työn perässä. Töissä saisin kokea yhteisöllisyyttä.

ALFRED: Minkälaisia töitä olet ajatellut?

IIDA: Olen nyt tehnyt Mielen ry:n kautta työkeikkoja kokemusasiantuntijana. Voisin tehdä niitä töitä enemmänkin ja voisin myös kouluttautua esimerkiksi oppisopimuksella uuteen ammattiin.

ALFRED: Onko sille ostrakismille ilmiönä mitään tehtävissä?

IIDA: Ostrakismin uhrien pitäisi saada terapiaa. Pitäisi myös kouluttaa heille tukihenkilöitä. Siitä ilmiöstä pitäisi levittää enemmän tietoa, että sen saisi mainonnan ja sosiaalisen median voimalla kaikkien tietoon. Ettei kukaan enää toimisi niin. Kaikki ovat vastuussa. Ilmiöstä pitäisi puhua tavoitteellisesti. Itse voisin kokemusasiantuntijana mennä kouluihin puhumaan ostrakismista.

[Iida lähtee haastattelun jälkeen asioilleen kaupungille. Elina jututtaa vielä Alfredia.]

ELINA: Kuinkas, Alfred, tapasit aiemmin tänään toisenkin ostrakismin uhrin?

ALFRED: Joo, sellaisen itseni ikäisen miehen, hän on myös kokemusasiantuntija.

ELINA: Niin 70-luvulla syntyneen? Millaisia kokemuksia hänellä oli ostrakismista?

ALFRED: Vähän saman tapaisia kuin Iidallakin, häntäkin oli syrjitty jo omassa lapsuudenperheessä ja sitten häntä oli kiusattu koko kouluajan. Hän oli tosi herkkä pikkupoikana, itki helposti, ja vanhemmat kohtelivat häntä kylmästi.

ELINA: Joskushan on ajateltu, että miehet eivät saa itkeä. Jos vanhemmat halusivat karaista hänen luonnettaan?

ALFRED: Ne ei oikein osanneet olla vanhempia eikä ollut ketään tukemassa heitä siinä. Sukua kyllä oli paljon mutta yhteydet olivat katkenneet.

ELINA: Miten hän pärjäilee nykyään?

ALFRED: Ei se ostrakismi tavallaan ole koskaan päättynyt. Hän on edelleen yksinäinen. Tosi herkkä mies ja vaikuttaa huippuälykkäältä. Vähän kuin filosofi. Hän kirjoittaa runoja ja tekee omaa musiikkia. On hänellä ollut tyttöystäviä mutta ne suhteet eivät ole oikein kestäneet.

ELINA: Toi kuulostaa jotenkin Leonard Cohenilta. Jos hän asuisi Hydran saarella…

ALFRED: Hän ei silti menesty sillä taiteen teolla. Levyjen tai runokirjojen myynti ei ole miljoonaluokkaa. Rahaa ei tule ovista eikä ikkunoista.

ELINA: Rikas mies saisi ehkä helpommin ystäviä.

ALFRED: Joo mutta ei ne silloin olisi oikeita ystäviä vaan siipeilijöitä. Mistä sellaisen oikean ystävän tunnistaa? Luulen, että Leonard Cohen oli myös yksinäinen mies.

ELINA: Entä sinä Alfred? Oletko kokenut ikinä ostrakismia?

ALFRED: En systemaattisesti mutta minähän olen pehmoeläin. Jotkut ihmiset ei aina kohtele minua ajattelevana ja tuntevana olentona vaan ihan kuin olisin esine. Se on hirmu väärin.

ELINA: Koetan ottaa sinut ja herkät tunteesi paremmin huomioon. Mitä semmoiselle yksinäisyydelle voisi tehdä? Minne sinä menisit?

ALFRED: No nyt kun täällä Mielen ry:n toimistolla kerran ollaan, niin tulee mieleen, että tuolla Sumeliuksenkadulla on Avoin Paja Inspis. Sinnehän on aina tervetullut. Nykyään myös Iideshovissa on Avoin tupa ja siellä on ihmisiä ja mukavaa tekemistä. Lähellä on Tammelakeskus, siellä kokoontuu maanantaisin väkeä Avoimen Mielen Kahvilaan. Muutakin ohjelmaa siellä järjestetään paljon. Ja tässä meidän rapussa Åkerlundinkatu 2 A on Mielen Avoin Opisto.

ELINA: Niin mikä se olikaan, pitääkö siellä välttämättä opiskella jotain?

ALFRED: Ei se ole koulu. Ei mitään opettajia tai oppikirjoja tai tenttejä. Tai on se kokemusasiantuntijakoulutus osa Mielen Avointa Opistoa, siihen valitut käyvät läpi kahdeksan kuukauden koulutuksen ja valmistuvat kokemusasiantuntijoiksi.

ELINA: Joo nämä Iida ja Leonard, jotka tänään tapasit, on kokemusasiantuntijoita.

ALFRED: Kumminkin toi Mielen Avoin Opisto pitää sisällään paljon sellaista kaikille avointa matalan kynnyksen toimintaa. Se on osallistujille maksutonta. Ne on semmoisia toipumista ja hyvinvointia tukevia vertaisryhmiä sekä luonto- ja harrastustoimintaa. Kannattaisi melkein seurata Mielen ry:n tapahtumakalenteria ja ottaa selvää, minkälaisia ryhmiä siellä alkaa tammikuussa.

ELINA: Siellä taitaa olla joka päivälle jotakin kivaa tekemistä. Runsaudenpula, varaa mistä valita. Sinuahan kiinnosti luontoretkeily. Ei ole mahdoton ajatus, että mentäisiin jollekin retkelle mukaan.

ALFRED: Joo, kuulostaa hyvältä idealta.