Alfred haastelee Eiran kera

16.09.2024

[Alfred ja Elina koputtavat Kalevantiellä Ompelun ja Erikoistekniikoiden ohjaajien toimiston oveen. Alfred kurkistaa sisään.]

ALFRED: Onkohan täällä Eiraa?

EIRA: Mie olen täällä perällä. Istuhan sie Alfred tähän laiskanlinnaan. Tai työ molemmat…

ALFRED: Niin, meitä on kaksi. Raahaan tätä Elinaa mukanani, hän on näet apulaiseni.

ELINA: Itse asiassa se olen minä, joka useimmin kanniskelen Alfredia ympäriinsä. Hän on aika pieni sukkuloimaan jalankulkijana täällä kaupungin katuvilinässä.

EIRA: Niinhän mie ymmärsin. Alfred puhui sukkeluuksia.

ALFRED: Puhut karjalan murretta? Elinan isänpuoleinen suku on Karjalankannakselta Kivennavalta.

EIRA: Mie olen Etelä-Karjalasta Lemiltä. Se on pieni kunta Lappeenrannan lähellä.

ALFRED: Lemi… Jostakin se on kuuluisa varmaan.

EIRA: Lemin särästä. Se on tuhatvuotinen perinne valmistaa lammasruokaa puulla lämmitettävissä uuneissa koivupuisissa kaukaloissa. Suomen seitsemäs ihme, sanotaan.

ALFRED [syljen herahtaessa kielelle]: Sitä pitäisi saada maistaa!

EIRA: Täällä Tampereella sitä ei tahdo saada mistään.

ELINA: Ehkä verkkokaupasta? Alfred, olit miettinyt Eiralle kysymyksiä. Sellaisia jotka eivät liity ruokaan.

ALFRED: Niin, joo. Olet ollut täällä Mielen ry:llä töissä pitempään kuin muut?

EIRA: Saija on ollut miuta pitempään.

ALFRED: Saija oli minun ensimmäisiä haastateltavia. Kävimme Pirkkalassa saakka haastattelemassa häntä. Se oli jännittävä retki minulle, koska olen ollut tähän asti lähinnä kotikoirana. Tulit siekin 90-luvulla tänne töihin?

ELINA: Murre näköjään tarttui Alfrediin!

EIRA: Ei se mitään. Mie tulin vuonna 2000, aloitin silloin Sumeliuksenkadun tekstiilipajalla Saijan työparina. Pian olen ollut täällä 25 vuotta töissä! Kylläpä aika kuluu nopeasti!

ALFRED: No sano muuta! Oliko tämä ensimmäinen työpaikkasi?

EIRA: Ei, miul on jo 40 vuoden kokemus näistä ohjaajan töistä. Nuoruudessani tein ohjaajan työtä esimerkiksi vankilassa.

ALFRED: Kuulostaa jännittävältä! Minkälainen koulutus sinulla on?

EIRA: Kädentaitopuolella olen käynyt kotiteollisuuskoulun. Riihimäellä opiskelin ohjaajaksi. Myöhemmin suoritin työvalmennuksen erikoisammattitutkinnon. Ja vieläkin opiskelen, valmistun lokakuussa neuropsykiatriseksi valmentajaksi.

ALFRED: Monipuolista osaamista! Oliko tämä sinun lapsuuden haaveammattisi?

EIRA: Lapsena halusin käsityöopettajaksi. Olisin sitten päässytkin sitä opiskelemaan mutta valitsin kuitenkin ohjaajakoulutuksen enkä ole sitä katunut.

ALFRED: No mikä sinun kädentaidoista on vahvin laji?

EIRA: Huovutus.

ALFRED: Minulla ei harmi kyllä ole minkäänlaisia käpäläntaitoja. Eikä pahemmin Elinallakaan. Olemme toivottomia tapauksia…

EIRA: Ei sellaista olekaan. Jokainen pystyy oppimaan.

ALFRED: Kenelläkään ei siis ole peukaloa keskellä etukäpälää?

EIRA: Ei. Siekin Alfred oppisit varmasti vaikka mitä, jos auttaisin siut alkuun!

ALFRED: Kuinka olet saanut tällaisen myötätuntoisen asenteen ohjattaviasi kohtaan?

EIRA: Nyt vanhemmiten miul on ollut omakohtaistakin kokemusta sairastamisesta ja kuntoutumisesta. Mutta on miul ollut positiivinen elämänasenne tavallaan jo syntymästä saakka.

ALFRED: No siintävätkö sinulla jo eläkepäivät mielessä?

EIRA: Ei ollenkaan, innostukseni tätä työtä kohtaan ei ole hävinnyt.

ALFRED: Olet kuulemma jonkinlainen kierrätyshai täällä Mielen ry:llä.

EIRA: En tiedä, voiko ihan niin sanoa, mutta koska pajalaiset ovat innostuneita perinteisistä kädentaidoista, koetan hankkia tänne lankoja kaikista mahdollisista paikoista. Tavallaan maineeni on kiirinyt niin, että saan aika paljon lahjoituksena tänne sopivia materiaaleja.

ALFRED: Miten tämä työpajojen toiminta on kehittynyt näiden vuosien mittaan?

EIRA: Todella paljon. Pajoja on paljon enemmän… Kymmenkunta pajaa kaikkiaan.

ALFRED: Juu, Elinakin oli tuolla Luovalla pajalla semmoiset puolitoista vuotta sivellintä heiluttamassa.

EIRA: Onpa harmi, että emme ole aiemmin kohdanneet.

ELINA: Niin on. Tosin olin vain yhtenä päivänä viikossa, torstaisin. Sitä ennen korona-aikana olimme Alfredin kanssa vähän niin kuin eristäytyneet kotiin. Se oli jotenkin pelottavaa aikaa.

EIRA: Miekin tein silloin aika paljon etätöitä. Asiakkaatkin olivat etäyhteyksien päässä. Onneksi siitä on jo päästy yli!

ALFRED: Silloin 2000-luvun alussa, kun aloitit täällä, oli varmaankin pienimuotoisempaa tämä pajojen toiminta?

EIRA: Kyllä vain. Asiakasmäärät ovat moninkertaistuneet. Nyt on yli neljäsataa asiakasta vuodessa, 2000-luvun alussa oli paljon vähemmän. Sata asiakasta vuosittain, suunnilleen.

ALFRED: Onko tässä ollut sama rahoittaja taustalla koko ajan?

EIRA: Aluksi raha-automaattiyhdistys tuki tätä toimintaa mutta sitä rahoitusmuotoa ei enää ole vaan tämä on kilpailutettua ostopalvelutoimintaa.

ALFRED: Miten Mielen ry siinä kilpailussa pärjää?

EIRA: Täällä ollaan jatkuvasti valmiita muuttumaan ja kehittymään. Olen sen luonteinenkin, että haluan kehittää toimintaa. Ei ole hyvä pysähtyä paikoilleen. Mutta ilon kautta!

ALFRED: Niin, ilo on yksi Mielen ry:n tunnussanoista. Osallisuus, toivo, ilo, uudistuminen… Toipumisorientaatio on perusperiaatteena täällä. Onko käytännönkin tasolla?

EIRA: On kyllä. Sitä toipumisorientaatiota ei ole ylhäältä päin meille tuotu vaan alun perinkin työn kuvaan kuului, että haetaan positiivisia asioita, keskitytään hyvään ja ajatellaan tulevaisuutta.

ALFRED: Minäkin koetan haaveilla tulevasta, ainakin semmoisista ruokaherkuista, joita pääsen maistamaan. Vaikkei nyt ehkä sitä särää koskaan saisikaan.

ELINA: Ehkä ensi pääsiäisenä hommaan pienen lammaspaistin. Jos laittaisi sen mökillä savusaunan pesään yön yli hautumaan. Katsotaan nyt. Eihän siitä samanlaista tule kuin teillä siellä Lemillä.

ALFRED: Kiitos haastattelusta, saimmekin tästä paljon ajattelemisen aihetta!