Tuomiovuori odottaa
14.11.2024
Arvostelu Tampereen Teatterin näytelmästä Taru Sormusten herrasta
”Neljä tuntia kahden väliajan kera on liian lyhyt aika Tarulle Sormusten herrasta” oli päällimmäisenä mielessäni, kun menin katsomaan Tampereen Teatterin tulkintaa J.R.R. Tolkienin fantasiaklassikosta. Ajatus ei ylennä minua Viisaiden joukkoon, sillä yli tuhannen sivun eepoksen pilkkominen illan aikana läpikäytäväksi käsikirjoitukseksi on uroteko, jota voisi verrata Samvais Gamgin rohkeuteen Cirith Ungolin kahdeksanjalkaisen kauhun edessä.
Näytelmän tahti oli hengästyttävä eikä aina hyvällä tavalla: henkilöt esittäytyivät, sanoivat sanottavansa raa’asti lyhennettynä ja katosivat häthätää näyttämöltä, jossa lavasteet nousivat, laskivat ja pyörivät kiireessä kohti seuraavaa pysäkkiä. Odotetusti Tom Bombadil ja Glorfindel olivat jääneet matkasta (monista sivuhenkilöistä puhumattakaan), mutta yhden illan viikate oli niittänyt jopa kuningas Théodenin ja Éomerin. Éowyn näkyi videolla Merri Kyllösen selostaessa näyttämön kulmasta Rohanin neidon kamppailua Noitakuningasta vastaan. Rohanin ratsastajat joutuivat tyytymään pariin mainintaan dialogissa ja ratsuväen rynnäköltä kuulostaviin äänitehosteisiin. Sarumanilta loppuivat sotilaat ennen Helmin syvänteen taistelua, eikä Aragorninkaan tarvinnut poiketa Kuolleiden kulkuteille. Esitystä seuratessani mieleeni tuli Pelle Miljoonan hitin mukaelma: ”Tahtoisin selittää, mutta Tuomiovuori odottaa. Tarina on mulle unelmaa, mutta aikaraja on totta.”
Silti näytelmästä jäi suotuisaakin sanottavaa: Tuomas Kantelisen musiikki Tampereen filharmonian tulkitsemana sopi Keski-Maahan kuin Piikki örkkiin. Sorin Sirkuksen akrobaatit ilahduttivat niin hobitteina Bilbon läksiäisissä kuin haltioina Lothlórienissakin. Lavastus, puvustus, valaistus ja pyrotekniikka hellivät fantasiannälkäistä silmää, erityiskiitos puujalkaiselle entti Puuparralle (äänenä Esko Roine) ja jättiläishämähäkki Lukittarelle. Kirjafaniin vaikutuksen tekivät myös Ella Mettäsen Frodo, joka todella lähti pelastamaan maailmaa kaikille muille paitsi itselleen, ja Risto Korhosen Klonkku, joka antoi keveyttä ja koomisuutta muuten perisynkkään näytelmään.
Koska sormuksilla on tapana loppua siihen mistä ne alkavatkin, päätän arvosteluni sanoihin: neljä tuntia kahden väliajan kera on liian lyhyt aika Tarulle Sormusten herrasta.
Théodenin haamu