Alfredin mietteitä toipumisorientaatiosta

08.07.2024

ELINA: Hei Alfred! Mitä piirtelet?

ALFRED: Tämä on jonkinlainen ajatuskartta.

ELINA: Niin, mehän ilmoittauduttiin siihen koulutukseen. Oletko jo saanut luettua opukset, jotka sinulla oli työpöydällä? Et kai tehnyt niihin tassunjälkiä?

ALFRED: Tassuni ovat tahrattomat, kuten huomaat. Juu, luin sen Esa Nordlingin kirjan Toipumisorientaatio mielenterveystyössä ja sitten oli vielä Markus Raivion ja Jouko Raivion teos Toipuva mieli. Opas toipumisorientaatioon.

ELINA: No mitä sait selville?

ALFRED: Tämä toipumisorientaatio on melko uusi asia meillä Suomessa, 2018 vuodesta asti sitä on täysin palkein täällä sovellettu. Taustalla on Amerikasta lähtöisin oleva Recovery-ajattelu.

ELINA: Recovery? Hetkinen… Katson sanakirjasta. ”Toipuminen, elpyminen, tervehtyminen. Takaisin saaminen tai hankkiminen.”

ALFRED: Juu. Bostonissa alkoi toimia Recovery College 1990-luvulla. Suomessa Mielen ry on uranuurtaja tässä toiminnassa, Mielen Avoin Opisto soveltaa juuri tätä mallia. Mielen ry:llä on jo vuodesta 2001 lähtien ollut kokemusasiantuntijakoulutusta, joka käytännössä perustuu toipumisorientaatioon.

ELINA: Meidän täytyy myöhemmin selvittää tätä asiaa lisää. Mitähän kaikkea Mielen Avoin Opisto pitää sisällään? Entä minkälaista se kokemusasiantuntijakoulutus mahtaa olla?

ALFRED: Juu, ehdottomasti. Minuakin kiinnostaa kovasti nämä jutut.

ELINA: Sinun ajatuskartassa on joitakin aika vaikeitakin sanoja. Resilienssi? Koherenssi?

ALFRED: Toi resilienssi liittyy ihmisten ja pehmoeläinten toipumiskykyyn. Jokainenhan meistä kohtaa joskus vaikeita tilanteita elämässä. Mutta hankaluuksiin kannattaa suhtautua hyödyllisinä haasteina, jotka tarjoavat kehittymisen ja oppimisen mahdollisuuksia.

ELINA: Jaa hyödyllisinä haasteina?

ALFRED: Niin justiin. Haaste on sopiva, jos siitä on mahdollista selviytyä ilman ylivoimaista ponnistelua.

ELINA: Entä jos se haaste tuntuu ylivoimaiselta? Vaikkapa omaisen kuolema. Esimerkiksi silloin kun isä hukkui.

ALFRED: Meidän olisi silloin pitänyt älytä hakea ammattiapua. Jos ei itse tunne selviävänsä, niin siihen voi saada terapiaa tai jotakin kriisiapua.

ELINA: Niin, ettei jää vuosikausiksi jokin asia vaivaamaan. Entä ne hyödylliset haasteet?

ALFRED: Haaste on hyödyllinen silloin, jos siitä selviää ja ajattelee: ”Hyvä minä!” Esimerkiksi silloin, kun opit tankkaamaan auton.

ELINA: Joo, ymmärrän. Se oli hyödyllinen taito tosiaan, muuten olisi ajamiset loppuneet lyhyeen. Mutta entä koherenssi? Et selittänyt vielä sitä.

ALFRED: Se liittyy myös elämänhallintaan. Ihminen kokee sen ansiosta elämänsä merkitykselliseksi. Silloin kun tuntee, että asiat on loogisesti yhteydessä toisiinsa ja niihin pystyy vaikuttamaan. Omilla teoilla on myönteistä merkitystä.

ELINA: Niin kuin tämä meidän työkokeilu. Jos me ei kirjotettaisi tätä blogia, oltaisiin tumput suorina kotosalla vaan. Mutta nyt meillä on jotakin järkevää tekemistä. Jos se koherenssi tarkoittaa sitä.

ALFRED: Joo, näin sen ymmärsin. Työnteko lisää osallisuuden tunnetta, on yhteys muihin pehmoeläimiin. Tarkoitan ihmisiin! Työkavereihin.

ELINA: Niin, kuuluu joukkoon. Ja saa maksaa veroja. Mutta samalla käsitys omista voimavaroista ja vahvuuksista lisääntyy. Alkaa taas uskoa omiin kykyihinsä.

ALFRED: Tämmöiset asiat kuin toivo ja toiveikkuus on tosi tärkeitä toipumisorientaatiossa. Pienetkin askeleet myönteiseen suuntaan auttaa uusien mahdollisuuksien näkemisessä. Tulee onnistumisen kokemuksia. Saa sisäistä voimaa. Alkaa ajatella myönteisesti.

ELINA: Oppii kaikenlaista uutta. Elämällä on sisältöä. Toiveikkaalla ihmisellä, pehmoeläimellä tietysti myös, on tavoitteita, haaveita ja unelmia.

ALFRED: Niin, eikä haittaa vaikka kaikki haaveet ei sellaisenaan toteutuisikaan. Ne kuitenkin antaa virtaa jaksaa eteenpäin. Minulla on kuitenkin yksi toteuttamiskelpoinen toive. Haluaisin jäätelötuutin.

ELINA: No ilman muuta, kun olet opiskellut näin ahkerasti. Ponnistelu palkitaan, Alfred!

[Elina ja Alfred viettävät iltapäivän toipumisorientaatiokoulutuksessa ja pohtivat sen antia kotiin päästyään.]

ELINA: No, mitä arvelit Alfred? Mitä sinulle jäi koulutuksesta tassuun?

ALFRED: Se antoi paljonkin pohtimisen aihetta. Oli kumminkin hyvä, että kouluttajat Suvi ja Niklas eivät luennoineet meille vaan tavallaan juttelivat sen asiansa läpi.

ELINA: Minunkin mielestäni se oli hyvä. Kun Niklas lisäksi itse on kokemusasiantuntija, niin hänen sanoillaan on erilainen painoarvo kuin jollakin kokemattomalla nuorukaisella. Kuulijalle tulee tunne, että nämä ovat nyt ”partasuun urohon” sanoja.

ALFRED: Eihän Niklaksella ollut partaa!

ELINA: Se oli vain kielikuva, Alfred höpönassu.

ALFRED: Ymmärrän. En ole lukenut mitään Kalevalaa toisin kuin eräät. Niklaksella oli mielestäni hyviä ajatuksia siitä, että sellaiset asiat, joita yhteiskuntamme on tottunut pitämään jollain tavalla hävettävinä, niin tehdäänkin ne arkipäiväisiksi esiintymällä omalla nimellä ja kasvoilla.

ELINA: No juurikin näin. Minulla ainakaan ei ole kauheasti hävettävää tässä autismissa.

ALFRED: Joo mutta sekin on tärkeää, ettei sinua ajatella pelkästään ”autistisena” kun olet niin paljon muutakin. Siellä koulutuksessa pohdittiin toipumista hyvinkin syvällisesti. Kirjoitin tämän oikein ylös: ”Se ei tarkoita paranemista tai kliinistä toipumista jostakin sairaudesta.”

ELINA: Niin, esimerkiksi minä en voi ”toipua” autismista, koska sen syy on neurologinen. Mutta voin kyllä oppia hallitsemaan paremmin niitä tilanteita, jotka koen haasteellisiksi. Esimerkiksi tätä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Täytyy vain uskaltaa ihmisten pariin vaikka helposti mokaan jotakin sellaisten ei-autististen mielestä.

ALFRED: Ehkä voisit ajatella sen sillä tavalla, että olet kumminkin oppinut kaikista mokistasi jotakin, tai ainakin saanut lisää elämänkokemusta. Luulen kyllä, että niin sanotut normi-ihmisetkin mokaavat joskus.

ELINA: Niklas puhuikin, että ihmisen täytyy antaa tehdä virheitä ja kokea pettymyksiä, koska niiden kautta kumminkin oppii. On joku sanontakin, ”oppia kantapään kautta”.

ALFRED: Silti pitäisi jaksaa ajatella aina myönteisesti. Suvilla oli semmoinen ajatus, että kielteiset asenteet ovat vahingollisia, koska ne jotenkin toteuttavat itse itsensä.

ELINA: No ainakin silloin, jos ihminen ajattelee, että ”kukaan ei kumminkaan pidä minusta” ja jää kotiinsa murehtimaan. Se johtaa yksinäisyyteen ja eristymiseen ja lopputulos on, ettei kukaan saa edes tilaisuutta oppia tätä ihmistä tuntemaan saati pitämään hänestä.

ALFRED: Kannattaa edetä pienin askelin. Jos kotoa lähteminen on vaikeaa, niin voisi aloittaa vaikka istuskelemalla omassa kotipihassa silloin tällöin. Ainakin voi saada juttuseuraa jostakusta naapurista.

ELINA: Olet oikeassa. Myönteiset ihmissuhteet olisi tärkeitä, no vaikkapa juuri resilienssin ja koherenssin kannalta. Unohdin jo, mitä niillä sanoilla tarkoitettiin.

ALFRED: Ei sen väliä. Mutta meillä pehmoeläimillä on sama juttu. On tärkeää, että on ystäviä. Oliko sinun mielestä ihan pöljää, kun otin esille sen sydänsuruista toipumisen?

ELINA: Ei ollut. Sinä olit tosi stressaantunut, kun teillä pehmoeläimillä oli jotakin riitoja keskenänne. Toivottavasti saatte ne sovittua ja välinne taas kuntoon.

ALFRED: Niin, sitä minäkin toivon.