Alfred kyselee Jonnalta kokemusasiantuntija-koulutuksesta

02.09.2024

ELINA: Alfred, miksi olet vielä nukkumassa? Yleensähän heräät aikaisin.

ALFRED: En voi kovin hyvin, minulla taitaa olla taantumisorientaatio.

ELINA: Sepä ikävää. Varaanko sinulle ajan pehmoeläinlääkärille?

ALFRED: En tiedä mitä se hyödyttää. Kesällä on vaikea saada vapaita aikoja minnekään.

ELINA: Harmi juttu. Ehdin jo kattaa ruokakuppisi pöytään. Nyt lihapullat jäähtyvät.

ALFRED [ponkaisee jalkeille ja juoksee keittiöön]: Olisit heti sanonut, että tänään on lihapullia. Lempiruokaani!

ELINA [odottaa, että Alfred ehtii hotkia pöperöt maaruunsa]: Näytät jo paljon virkeämmältä. Jaksatko lähteä Mielen ry:n toimistolle? Sinne on tulossa Jonna, joka on kokemusasiantuntija.

ALFRED: Siitä tekisi kyllä mieli kuulla enemmän. Voin nukkua pienet päikyt laukussasi matkalla Åkerlundinkadulle. Olen varmaan ihan virkeä sitten perillä. Mennään vain.

[Alfredin olo kohentuu lihapullien elvyttävän vaikutuksen ansiosta. Kun Jonna saapuu toimistolle, pehmoeläimessä ei ole enää merkkiäkään taantumisorientaatiosta.]

ALFRED: Hei Jonna! Miten sait tietää kokemusasiantuntijakoulutuksesta?

JONNA: Siitä oli mainos Facebookissa. Koulutus on minulla kesken, syyslukukausi on vielä edessä. Sen jälkeen voin ottaa vastaan työpestejä ja käydä kokemusasiantuntijana puhumassa vaikkapa kouluissa.

ALFRED: Siellä koulutuksessa on varmaankin kerrottu toipumisorientaatiosta.

JONNA: Kyllä vain. Se vaikuttaa ihan järkeenkäyvältä suuntaukselta. Sovelsin sitä ajatusmallia omassa toipumisessani jo ennen koulutuksen alkua.

ALFRED: Kuinka monta koulutettavaa teitä on?

JONNA: Aluksi meitä oli kaksikymmentäkaksi mutta nyt jäljellä on seitsemäntoista. On ihan luonnollista, että muutama keskeyttää koulutuksen.

ALFRED: Miten tulit valituksi sinne?

JONNA: Koulutukseen kerätään aina mahdollisimman monipuolinen joukko, niin että kaikilla on jotakin annettavaa ryhmälle.

ALFRED: Ketkä teitä siellä kouluttavat?

JONNA: Avoimen Mielen Opiston kouluttajat Jenni ja Emilia, he ovat hyvin sympaattisia ja empaattisia.

ALFRED: Haluatko kertoa, minkälaisista haasteista kokemuksesi kumpuaa?

JONNA: Minulla on aikoinaan diagnosoitu vakava masennus ja traumaperäinen dissosiaatiohäiriö. Enää en kuitenkaan ole vakavasti masentunut.

ALFRED: Miten masennuksen erottaa tavanomaisesta alakulosta?

JONNA: Jos on pitemmän aikaa sellainen olo, että mikään ei huvita, niin se voi viitata masennukseen. Jokaisella voi olla joskus ohimeneviä murheita, esimerkiksi jos lemmikki on kuollut.

ALFRED: Ymmärrän. Olet siis löytänyt kiinnostuksenkohteita elämääsi?

JONNA: Joo, minulla useitakin kiinnostavia juttuja meneillään. Tykkään tosi paljon työstäni, olen eläintenhoitajana eläinten turvakodissa Somerolla. Sinne on pelastettu yli sata teurastusuhan alla ollutta eläintä, esimerkiksi lehmiä, sikoja, kanoja, kettuja.

ALFRED: Sinulla on tosi komeita tatuointeja. Monet niistä näkyvät olevan eläinaiheisia. Mikä on suosikkieläimesi?

JONNA: Se on kettu.

ALFRED: Minun suosikkini on susi, esi-isäni näet. Olen koiraeläin.

JONNA: Huomaan sen! Koirat tosiaankin polveutuvat sudesta. Minulla on lemmikkinä kissoja mutta jonakin päivänä ehkä koirakin. Olisin kiinnostunut yrittäjyydestä ja että voisin perustaa oman eläintensuojelukeskuksen jonnekin päin maaseutua.

ALFRED: Kuulostaa hienolta idealta! Ehditkö harrastaa jotakin työn ohella?

JONNA: Olen kiinnostunut pelaamaan erilaisia videopelejä ja teen taidetta. Lisäksi harrastan kuntonyrkkeilyä.

ALFRED: Sopisikohan nyrkkeily minullekin?

JONNA: Varmasti, kunhan vain treenaat ahkerasti etutassujasi. Sinulla pitäisi varan vuoksi olla myös jonkinlainen kypärä päässä.

ELINA: Jätetään tämä harrastusidea hautumaan.

ALFRED: Se dissosiaatiohäiriö oli minulle ihan uusi termi. Mistä on kyse?

JONNA: Minulla se ilmenee muistikatkoina. Minulla on nuoruusiältä useita muutaman kuukauden jaksoja, joista en muista mitään. Olen joskus unohtanut jopa oman syntymäpäiväni.

ALFRED: Onko siihen mitään lääkettä olemassa?

JONNA: Saattaa olla Yhdysvalloissa esimerkiksi, mutta en mielelläni syö lääkkeitä. Minulla oli aiemmin vääriä diagnooseja ja sen takia väärät lääkkeet, jotka eivät auttaneet oloani vaan tekivät sen pahemmaksi.

ALFRED: Kurjaa. Milloin ja miten sait oikean diagnoosin?

JONNA: Kymmenen vuotta sitten. Hankin netistä itse mahdollisimman paljon tietoa ja dissosiaatiohäiriö tuntui sopivan parhaimmin oireisiini. Sitten kun puhuin tästä lääkärin kanssa, hän oli samaa mieltä.

ALFRED: Onko siihen olemassa lääkkeetöntä hoitoa?

JONNA: Joo, terapia ja aika tekevät tehtävänsä, kun vaikeisiin elämänkokemuksiin saa enemmän etäisyyttä.

ALFRED: Sillä dissosiaatiohäiriöllä oli varmaankin ikävät vaikutukset koulunkäyntiin?

JONNA: Niin oli, koulussa pärjäsin huonosti eivätkä opettajat osanneet auttaa minua. Toisaalta koetin salata huonon oloni kaikilta. Oli vaikea luottaa kehenkään aikuiseen. En etenkään halunnut, että äiti saisi tietää siitä. Olin itsetuhoinen, käytin päihteitä ja harrastin viiltelemistä.

ALFRED: Miten se viiltely helpotti oloa?

JONNA: Siinä vapautuu mielihyvähormonia ja se lisää kontrollin tunnetta. Päihteiden käyttö oli myös keino vapautua pahasta olosta. Nousuhumala oli hauskaa silloin, kun olo muuten oli kamala. Mutta enää minulla ei ole tarvetta humaltua.

ALFRED: Miten se raitistuminen tapahtui?

JONNA: Juomisesta vain katosi hauskuus. Nuorena se oli sellaista kotibileissä, puistoissa ja rannalla juhlimista, mutta täysi-ikäisenä en enää tykännyt käydä baareissa. Lopettaminen ei tietysti käynyt kädenkäänteessä, sillä minulla oli maine kovana juhlijana. Mutta kun pääsin eläintenhoitajakouluun ja muutin Etelä-Pohjanmaalle 21-vuotiaana, sain aivan uuden ystäväpiirin, joka oli selvin päin.

ALFRED: Sehän oli oikea onnenpotku!

JONNA: Joo, oli tosi mukava tutustua omaan itseen ilman masennusta ja alkoholia, siihen millainen oikeasti olen. Löysin oman alani siitä eläinten hoitamisesta ja koulu oli mukavalla paikalla luonnon keskellä. Silloin myös eläinten oikeudet tulivat tosi tärkeiksi minulle ja ryhdyin kasvissyöjäksi. Myöhemmin löysin vielä puolison, joka jakaa samat arvot kanssani. Olemme olleet nyt seitsemän vuotta yhdessä.

ALFRED: Hienoa! Millaisia tulevaisuudenhaaveita sinulla on?

JONNA: Haen opiskelemaan sosionomiksi. Tämän kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa se olisi hyvä yhdistelmä. Olisi mukava puhua esimerkiksi ala-asteikäisille omista kokemuksista ja auttaa heitä oivaltamaan asioita. Haluaisin olla koulukuraattori ja auttaa lapsia. Siitä työstä saisi ehkä säästettyä rahaa oman maatilan perustamiseen eläinten turvakodiksi ja voisin hoitaa eläimiä vapaa-ajallani.

ALFRED: Tuo on tosi hyvä suunnitelma, toivottavasti se toteutuu!

[Kotimatkalla Alfred nukkua pussuttaa Elinan laukussa. Se näkee unta suuresta maatilasta luonnon helmassa, jossa on kaikenlaisia iloisia ja onnellisia eläimiä, kanat kotkottavat, lehmät ammuvat ja sikapossut tonkivat kärsällään pahnoja. Alfredilla itsellään olisi oma koppi ja ruokakupissa murkinaa sekä toinen kuppi raikasta vettä varten. Ystäväksi voisi hyväksyä ehkä kissankin.]